Kivun alla ilo
Usein hoitoihin tai valmennukseen tulijoita jännittää, että mitä nousee esiin. Millainen möykky, luuranko, virtahepo tai salaisuus?
On tavallista, että se jokin on "törröttänyt" jo jonkin aikaa vaatien huomiota, kiristäen, painaen tai puristaen - tavalla tai toisella. Jollain lailla ehkä tietää mitä siellä on mutta ei muista, palapelin palasista ei vielä ole hahmottunut kokonaista kuvaa.
Mutta miten sellaisesta puristuksesta pääsisi eroon?
Ei se ollutkaan tuska
Minun ensimmäinen oma kokemukseni rentouttavasta, kehoa avaavasta hoidosta oli yllättävä. Tapahtui jotakin, jota en yhtään osannut odottaa. Hyvin samankaltaisia kokemuksia möykkyjen avautumisesta olen saanut todistaa myös tässä omassa työssä.
Vuonna 2019 kävin kaksi kertaa Rosen-terapiassa. Tuolloin minulla oli vuoden psykoterapiajakso edennyt loppusuoralle. Olin kokenut, että minussa on vihaa, josta en saa kiinni mutta joka syö minua sisältä. Kehoni reagoi terapiaan voimakkaasti mutta tietoisella mielellä en päässyt sinne minne olin toivonut pääseväni. Seuraavat tekstit ovat suoraan sen aikaisista muistiinpanoista hoitojen jälkeen:
16.4.2019
Nousi ilo, vasemmalta. Pirskahti.
Vapaus, siivet, avaruus. Omat rajat, oma koko, tila, syvyys, tarkoitus.
Lupa itselle.
Mutta että ilo. Kahlittu, piiloon laitettu.
Että se ei ollutkaan tuska. Niin monesti terapian jälkeen on ollut ahdistus, fyysinen huono olo.
Hoidon jälkeen olin hetken yksin kotona. Sain kuulostella oloa. Kireys kehossa kulkee, sykyilee.
Ostin kukkia.
Mitä on se ilo, joka haluaa vapautua? Mitä on se ilo, joka on täytynyt piilottaa? Miksi?
Se on jännä miten kaikki elämän vaiheet, sisäinen tieto, ihmiset, toiveet ja unelmat kietoutuu yhteen. Jokin on halunnut tulla esiin ja määrittänyt kaikkea, jonka on aina piilottanut ja kätkenyt, sivuuttanut kunnes ei enää pysty...
Onko kaikki paha ollut siksi, että ilo on ollut lukkojen takana? Sekö minun piti opetella? Miksi olen vastustanut sitä kaikki vuodet?
12.6.2019
Kävin rosenissa toisenkin kerran. Keho oli rennompi ja valmiimpi vastaanottamaan. Ja taas ilo, oikein muljahti vasemmalta vatsasta. Ja heti sen jälkeen itku mutta se ei uskaltanut tulla.
Jos hellittäisi liian isoista ja riittävän tärkeiksi arvosteltavista tavoitteista... Niistä, jotka eivät koskaan toteudu kun mitään ei aloita sillä verukkeella.
Voisiko valita ilosta käsin? Jotain ei-niin-hyödyllistä, jotain ihan vaan, koska kivaa ja mielenkiintoista? Huvikseen.
HUVIKSEEN!
Ilon kanssa on ollut oma surutyönsä
Oli niin yllätävää kohdata ilo, että en tiennyt mitä ajatella. Se oli havahtumisen ja huojennuksen hetki, jonkinlainen rytmin muutos. Tuli keveämpi ja avarampi olo. Ja toisaalta tämä tuntuu vieläkin yhdeltä surullisimmista asioista, mitä olen itsessäni kohdannut. On ollut vaikea hyväksyä, että elämä meni niin.
Nyt ymmärrän paremmin, miksi ilo oli pitänyt piilottaa: oli ollut paljon kontrollia, turvattomuutta ja hermostollinen hätätila, todella kuormittava elämäntilanne. Ei ilolle ollut tilaa ja jos joskus olikin, niin usein siitä koitui hankaluuksia tai häpeää.
Ilo oli jotakin, jota piti suojella. Siksi se oli piilossa mutta myös tallessa. Ja kun oli riittävä turva ja tila, se nousi esiin eikä enää mahtunut kylkiluiden väliin.
Rohkenen väittää, että möykkyjen alla on aina kauniita ja herkkiä asioita. Usein jotakin haavoittunutta mutta myös paljon elinvoimaa ja elämänhalua, jotain joka ei enää jaksa survoutua ahtaaseen lokeroon, jotain joka on valmis laajenemaan ja tulemaan esiin.
Suosittelen kirjoittamaan silloin tällöin muistiin ajatuksia ja tuntoja. Ne auttavat huomaamaan edistymisen, muutoksen, elämän syklisyyden ja kasvun kaaret.
* Kun kaipaat turvallista tilaa ja keinoja möykkyjen hölläämiseksi ja kohtaamiseksi, niin muistathan, että kaikki Hiluversumin palvelut ovat olemassa juuri sitä varten! Olet lämpimästi tervetullut <3!
Lämpimin terveisin,
Riitta
** Kuvat: Minna Tuupanen, kampaus, meikki ja puvustus: Sari Voutilainen, Kampaamo Sara. Kuvat ovat osa Morsiuspuvun matka-valokuvanäyttelyä, joka kuvitti avioeron tunnekokemuksia.**